Kirjoittaja: Veikko Lilja Lähde: http://www.pilvilampaat.com/runoja.htm -- Pikkuisen isompi kolmoisdraama -- Ensimmäinen heistä haluaa poikkeuksellisen voimakkaasti hallita muita, hänellä ei ehkä ole riittävästi itsessään. Tätä kutsutaan narsistiseksi luonnehäiriöksi, tai nykyisin krakkeriksi, joka lähettelee ihmisten mieliin troijalaisia viiruspommeja. Hän säätelee totuuksia; kaikki sisään - valikoidut ulos. Hän manipuloi. Toinen on se, jota hallitaan; ystävänä, osallisena, yhden totuuden jakajana, tai sitten vain vieraan minuuden elatusalustana, korvasta vedettävänä, tai mykkänä soturina, joka on luovuttanut vastuun seurauksista hallitsijalleen. Hän on kaarnalaiva, virran vietävä. Hän istuu laivansa kannella ja laulaa miedossa onnessaan kaikkia kuulemiaan lauluja. Otolliseen aikaan hän ei huomannut, että maailma syntyy ihmisen sisältä, joka hetki ja jokainen hetki uudestaan; minän maailmaa ei voi lainata Kolmas itseään vaikeasti selittää. Hän löytää räjähtävän maailmankaikkeuden, joka alkoi syntymähetkestä ja tulee päättymään kuolemaan ja hän tietää, että on kiire, eikä kiire auta mitään, sillä sisäinen maailmankaikkeus saattaa onnekkaasti laajentua monta yksikköä, mutta asteikko jatkuu äärettömyyteen. Ja sitten on tämä ulkoinen maailma, kaltaisiansa ihmisen ongelmien äärellä ja suhtautuminen niihin on joko - tai - kyllä - en tiedä - jätän asian väliin - ei. Ensimmäisessä hän aistii jotain tuttua, mutta joutuu petetyksi ja pettäjäksi, sillä hän ei voi luovuttaa olennaisinta minuudestaan, eikä palata siihen minkä yli on jo kasvanut. Toinen ei häntä kiinnosta senkään vertaa. Korviaan myöten rakastunut ei tarvitse huoraa; ei ruumista, eikä sielua. Itseään toisissa hän etsii. -- Toisinaan havahdun -- Toisinaan minä havahdun tästä elämästäni ja huomaan maailman juksanneen minua, huomaan moraalini olleen vain omaani, periaatteeni omia omituisuuksiani ja käyttäytymissääntöni vuosikymmenien takaa. Huomaan olleeni yksinkertainen ja rajoittunut ja koen siitä tuskaa, sillä tiedän, etten tästä kauaksi etene. Toisinaan minä havahdun ja se on suurinta mitä minulle on tapahtunut. -- Heitit pieniä kiviä -- Sinä heitit minua pienemmillä kivillä, kuin muut, kuin pikkutyttö lumipallon, pään yli, silmäsi kiinni. Et sinä minua säälinyt, itseäsi sinä varjelit, kauhistelit verta, kauhistelit mukanaoloasi, heikkouttasi. Tiedäthän sinä valehtelevasi vain itsellesi. Pienet kivesi sattuivat minuun eniten, omituisen painavat, jättivät jatkuvan vaivan, sydänsurun ja murheen. -- Kuljen edelläni --- Kuljen edelläni ja tiedän verhojen heilahtavan, uteliaat luulevat katsovansa minuun, jalankulkijat pysähtyvät ja juttelevat, joku tuijottaa autonikkunasta Toisinaan on tällaisia päiviä. Mutta mistä ne tietävät, että perässäni laahaavassa ruumiissa on tosiaankin jotain outoa.